Tällä tiellä, osa II

Kaikessa on kysymys yhteydestä. Ensimmäinen yhteys on laulumaille. Usein laulut tulevat liikkeessä. Liikkuvassa ratikassa syntyy yhteys tuntemattomien jumalien jättömaille, sinne missä on erämaata ja elämää. Signaali on vahva, vaikka tuntuu, että välillä se pätkii matkalla tänne Siperian kainaloon, Suomeen, Helsinkiin. Täällä me piiperrämme turvallisesti mannerlaattojen keskellä, vailla vaaraa maanjäsityksistä tai tulivuorenpurkauksista. Suunistan raitiovaunulla itämeren rantakaupungin Engelin piirtämillä ruutukaavakaduilla kännykkä ja lompakko turvallisesti taskuissani. Olen sosialidemokraattiseesa suojassa, perillä mutta silti kroonisella tavalla eksyneenä suuresta kuvasta. Kaikki ovat matkalla johonkin ja minä...

Outo, kaihoisa kanava on kytkettynä jonnekin galaksin takaiseen keittiöön, jossa tuoksevat paikalliset köyhät ritarit. Päässäni alkaa soida valmis melodia.

Kampin bussikellarissa maahanmuuttajien iho ja vaatetus hehkuu eksoottista ja pelottavaa lämpöä. Istun bussissa 147. Sylissäni on paperipussi ja siinä bonsaipuu. Ulottuvillani Helsinki ja Espoo, kaksi eteläistä kaupunkia yhdistyvät moottoriväylällä kiinni toisiinsa, kuin etääntynyt pariskunta, tai tytär ja äiti, jotka eivät koskaan ole irtaantuneet kunnolla toisistaan. Kuljen halki tätä kaksisuuntaista napanuoraa, äidin tai tyttären luokse, mene ja tiedä. Voi olla, että paras nainen on sekä äiti, että tytär.

Melodia alkaa kiteytyä edelleen. Länsiväylän alussa matka lipuu ohi Lepakon muistomerkin, Ilmarisen konttorin, jossa päivittäin tapahtuu asoita, jotka eivät kiinnosta ketään.
Tuntuu houkuttelevalta ajatella, että parikymmentä vuotta sitten samalla tontilla tehtiin asioita, joista puhutaan vielä kahden sadan vuoden päästä. Moottorie on kuuma. Onneksi bussin ilmastointi pelaa. Kevät on korkealla. Suomi on vuoroin kylmää ja kuumaa, valoa ja pimeää. Maa, jossa tomaatit eivät kauaa kasva. Erämaa pohjoisessa.

Oikealla ikkunasta näkyvä Nokian konttori ei näytä enää niin uljaalta kun 2000-luvun alussa. Japanilaisia tai intilaisten yläkastien bramiimiperheiden pulleita liikemiehen alkuja käy siellä yhä harvemmin, sillä he lentävät nyt Steve Jobsin tomistotaloihin.

Katson merta, joka on iätön, jonka partaalla luhistuvat jos jonkinlaiset tornit. Bussissa mieleni puhdistuu espoolaisten maisemien kirjopesussa, mittakaava laajenee aivan yllättäen. Mieli venyy jo tulevaan mutta yhtä lailla muistan alkumatkan Hietaniemen hautausmaan puut. Haavat, poppelit tai tammet, kuka niiden lehtiä enää tunnistaa, kertovat pelkällä melankolisella huojumisellaan jotakin oleellista kaiken pyyteettömästä olemuksesta. Valo ja pimeys. Puut. Kuolleet lehdet. Multaa, siemen, silmu, verso, oksa, puu, lehdet, syksy, talvi, kuolema. Multaa, siemen, silmu...

Kaiken tämä ihmeellisen, tympäisevän kauniin kiertokulun syleilyssä, seniilien puiden alla kaksi nuorta ihmistä rakastuu kömpelösti toisiinsa. Näitä nuoria, heitä tulee ja menee, lopulta he kaikki vetäytyvät erimuotoisiin puu-, betoni- ja -lastulevykyhäelmiin parittelemaan ja elämään naistenlehtien mukaan tai niistä huolimatta. Näkyy jälleen liikettä, siellä palataan puun alle lastenvaunujen kanssa. Kuomussa nukkuu valtava sielu, yhä ikuisuuden reunalla, Brio-vaunuissa, ihmisen muotoinen rääpäle. Kahvassa tempoilee Narinkkatorilta ystävänpäivän markkinoilta saatu sydänilmapallo.

Olemme jälleen tehneet levyn. Mistä se kaikki musiikki tuli? Ihmeellistä on se, että kaikki epämääräiset hahmotelmat päätyvät viimein maaliinsa, levyksi asti järjestykseen soimaan ihmisille. Nyt asia ei ole enää meidän käsissämme, vaan musiikki herää henkiin yhteydessä ihmisiin. Olemme tehneet parhaamme ja tiedämme että se riittää.
Erämaa on leveä ja syvä. Se on täynnä sinnittelevää, kukkivaa elämää. Kaihoa, rosoa, kipua, rakkautta, elämää ja kuolemaa.

Tuure 16. elokuuta 2011

<<< edellinen osa