Tällä tiellä, osa I

Ajamme pakettiautolla. Meitä on matkassa kuusi miestä, kuljemme kohti pimeää Itä-Suomea marraskuun ruoskivassa rännässä. Vierelläni "Betty" Ford Transitin penkillä Rocka Merilahti tapailee sointuja. Kitara on Tukholman kirpputorin näyteikkunanuken kädestä ostettu 70 kruunun Levin. Joku lapsi tai kömpelö aikuinen on maalannut sen taivaansiniseksi. Kaikki mitä Rocka soittaa, on minun mielimusiikkiani. Sointukäännöksissä on jotakin, joka saa minut kehittämään outoja, vanhoilta gobeliineilta ja porttojen kaipaukselta tuoksuvia melodioita.

Soittomme vie meidät paikkaan, kauas kannettavien tietokoneiden ja langattomien yhteyksien ulottumattomiin. Pääsemme kiinni punaiseen lankaan, jota alamme keriä auki. Idea alkaa saada muotoaan, soitto jatkuu. Tulen hetkeksi pintaan, herään kaivamaan kännykän taskustani, josta painan punaisen äänitysvalon päälle. Nyt se on päällä, laitan sen lepäämään penkille väliimme.

"Mikä tämä biisi on, kenen tämä on?"
Rocka soittaa puvuntakki päällä, silmät puoliksi kiinni.
"Tää on tämmönen biisi. Aloin vaan soittelemaan."
Laitan capon viidennen kielen kohdalle ja soitan mukana. Soiton keskellä saan kuvan. Jääkaapin ovessa teipattuna sykkii Hamahelmisydän. Siltitysrauta on nuollut voipaperin läpi sen helmet ikuiseen muoviseen liittoon. Se on kauneinta, mitä tulevaisuuden arkkitehdin löytävät raunioistamme. Se on isälle tehty.

Lauleskelen sanoja soittomme päälle. Jiri ajaa autoa ja yhtyy mahdollisen kertosäkeen melodiaan.
Olemme ajaneet jo kerran hirveä päin. Mitään hirveämpää enää uskin tapahtuu. Asiat ovat hyvin.
Muistan väillämme olevan puhelimen, se on niellyt sisäänsä taas yhden oudon kolmeminuuttisen. Niitä kertyy jokaisella keikkamatkalla, pakkasäässä kiidettyjen kilometrien nopeudella.

Illalla soitamme keikan. Ihmiset ovat aluksi suojautuneet käsipuuskiensa ja epäilevien ilmeidensä taakse. Sitten raja ylittyy, he ovat lopulta puolellamme. Annamme parastamme ja he ottavat sen vastaan. Vartalot heiluvat vapaasti, osa laulaa radiosta kaikunutta kertosäettä mukana. He vaativat meitä kaksi kertaa takaisin. Aika venyy suuntiinsa. Puolitoista tuntia menee hujauksessa ja kestää silti iäisyyden. Soittaminen, yhteys ihmisiin tuntuu valtavan hyvältä.

Yöllä menemme majoittumaan Lappeenrannan Cumulukseen. Respan nainen sanoo, että Kellarikerroksen sauna on meille vielä lämmin. Ensin käymme huoneessa. Heitämme karkit yöpöydälle, koska Haavisto kertoi että Apulannan pojat avasivat paperit ja hieroivat makeisiin pippeleitään 1990-luvulla.
Käymme parvekkeella. Hankkiudumme tiloihin. Saunomme.
Ja sitten me soitamme. Saunaosaston pukuhuone kaikuu. Aarne naputtelee rytmiä pöytään ja juomalaseihin.

Välillä on hyvä käydä tupakalla. Jape kertoo oven suussa jutun miehestä, joka oli 40 ja yhä poikamies. Työnarkomaani, joka ei löytänyt rinnalleen rakkautta. Naiset eivät herättäneet suurta kiinnostusta ja päin vastoin. Muna ja kana. Sitten tapahtuu se odottamaton, mies rakastuu ja kulunut pakka sekoittuu. Mies ei kykene enää normaaliin vanhaan arkeen, vaan jää töistä pois, sairaslomalle.
Saman tien päätämme, että alhaalla pukuhuoneessa Rockan Senegalilta ja Malilta maistuva kitarakehitelmä ja tämä tarina kuuluvat yhteen. Syntyy Sairasloma. Sampon tuottajan silmissä syttyy valo, josta voi aavistaa, että laulu päätyy levylle.

Aamulla syömme puuroa.Yhdeltätoista jatkamme matkaa. Bettyn penkillä Rocka kaivaa esiin kitaran.

seuraava osa >>>